”Ensihoitaja ei ole koskaan niin jumalallinen, ettei antaisi potilaalle hänen tarvitsemaansa hoitoa”

Ensihoitaja Tiina Hietanen kollegoineen huolehtii siitä, että jokainen, joka apua tarvitsee, sitä myös saa. Vaativa työ rytmittää koko perheen arkea, mutta ”mitä sitten” -asenteella viikonloppukin singahtaa helposti keskelle viikkoa.

Ensihoitajan matkassa – tarina eräästä työpäivästä

Työpäiväni alkaa yleensä aamulla klo 7–8 välillä. Työpäiväni on pitkä, vähintään 12 tuntia. Ennen työvuoroa vien yleensä lapset päiväkotiin, ellei myös vuorotyötä tekevä mieheni ole vapaalla tai menossa tai tulossa yövuorosta. Koko perhettämme rytmittää työ: vietämme viikonloppua keskellä viikkoa ja jouluaattoakin, vaikka sitten päivän Sen Oikean aaton jälkeen. Mitä sitten, on asenteemme. Saamme tehdä sitä, mistä nautimme, ja lapsemme saavat sen saman huomion sekä Sen Oikean joulun jonain muuna päivänä.

Kello 7.15

Ajan työpaikan pihaan, aurinko alkaa nousta lämmittämään auton hieman huurteisia ikkunoita. Lopetan äänikirjan kuuntelun ja nostan varustekassini auton takakontista selkääni. Toiselle käsivarrelle laukku, jossa ovat välipalat ja muut päivän aikana mahdollisesti tarvittavat tavarat. Asemalle pääsy ei koskaan ole varmaa, voimme viettää koko päivän ambulanssissakin. Menen pukuhuoneeseen, jossa tapaan työkaverin. Hän kertoo, että yö oli ollut suht rauhallinen, oli ajettu muutama keikka. Muilla alueen ambulansseilla oli ollut kiirettä viime yönä. Niitä perinteisiä kesäviikonlopun tehtäviä.

Kello 7.25

Menen pelastusaseman yhteiseen olohuoneeseen. Palomiehet ja muutama ensihoitajakollega syövät aamiaistaan. Suurin osa on lähdössä kotiin vapaille, kun taas minä ja työparini olemme ns. tuoretta vuoroa. On kiva nähdä ihmisiä, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt. Työpisteemme sijaitsevat ympäri Päijät-Hämettä, joten osaa kollegoista en välttämättä näe pitkiinkään aikoihin.

Siirrymme aamukahvien jälkeen ambulanssille aamutarkistukseen. Ambulanssin välineistössä harvemmin on puutteita. Tavarat ovat identtisiä ja samoilla paikoilla, ihan jo potilas- ja työturvallisuuden vuoksi. Hätätilanteessa ei ole aikaa miettiä, missä jokin väline on.

Kello 9.32

Viranomaisverkossa olevat hälytyslaitteemme alkavat soida. Kun laite soi, emme välittömästi tiedä, mikä hälytyksen takana on. Sammutan hälytysäänen ja luen hälytystehtävän lisätiedot viestistä. Kiireellisyys paljastuu D-luokan selkä- ja lonkkasärkytehtäväksi.

D-kiireellisyys tarkoittaa, että potilaalla ei ole peruselintoiminnoissa ongelmaa. Hän pystyy yleensä puhumaan hätäkeskuspäivystäjän kanssa, mutta esimerkiksi liikkuminen tuottaa hänelle ongelmia. Tilanteessa ei ole kiire, mutta potilas ei pysty hakeutumaan terveydenhuollon piiriin omin avuin.

112-hätäkeskus välittää Päijät-Hämeen alueella kiireettömät ensihoitotehtävät D-tehtäväjonoon, jossa ensihoitaja soittaa puhelimitse kohteeseen ja tekee uuden hoidon tarpeen arvion puhelimitse – tarvitseeko potilas oikeasti ambulanssia vai voiko kohteeseen hälyttää esimerkiksi kotisairaalan yksikön.

Kun huoli herää

Kohteessa on vanhempi rouva, jolla ei ole kotihoidon palveluita käytössä. D-tehtävissä tänään työskentelevä ensihoitaja on soittanut meille hetki sitten. Hän kertoi, että naapurit olivat soittaneet ambulanssin potilaan pyynnöstä, koska hän ei pääse yksin terveyskeskukseen näyttämään selkäänsä. Ensihoidon suorittamissa vitaalielintoimintojen mittauksissa ei löydy ongelmaa, mutta rouvan kävelykyky on heikohko. Hän nojaa seiniin, ja selkä tuntuu kipeältä. Hän ei ole viime päivinä kaatuillut oman kertomansa mukaan, eikä mustelmiakaan löydy keholta. Suihkussa hän ei ole käynyt, kun ei ole jaksanut. Mitä pidemmälle haastattelumme etenee, sen selkeämmäksi tulee ratkaisu hoitoon hakeutumisesta sosiaalisista syistä. Rouva ei pärjää kotona ilman tukea, hänellä ei ole rahaa taksiin tai lääkkeisiin, kaupassakaan hän ei ole käynyt pitkiin aikoihin. Omaiset asuvat kaukana. Päätämme kuljettaa potilaan sosiaalisista syistä terveydenhuollon piiriin tilanteen jatkoselvittelyä varten.

Tehtävästä herää huoli iäkkään ihmisen kotioloista ja ymmärtämättömyydestä omasta pärjäämisestään. Päätämme tehdä huoli-ilmoituksen. Tällaisissa tilanteissa ilmoittaminen on meidän velvollisuutemme, kansalaisille se on oikeus. Ilmoitus ei kuitenkaan välttämättä johda mihinkään, jos potilas ei halua ottaa apua vastaan. Vaihdan vielä työparini kanssa pari lausetta asiasta.

Tehtävä päättyy ensihoidon osalta.

Tarvittaessa tilanne puretaan jälkikäteen

Kello 11.40

Hengitystie-este, B-kiireellisyys.

Ensihoidon maailmassa B-kiireellisyys on toiseksi kiireellisin tehtäväkoodi. Siinä hengitys tai verenkierto on uhattuna. Luonnollisesti esimerkiksi hengitystie-este on sellainen.

Kävelemme lounaspöydästä autoa kohti ja luemme matkalla, että potilaana on 8 kuukauden ikäinen vauva. Olin aikeissa mennä lounaan jälkeen wc:hen, mutta jätän menemättä – vauva on nyt tärkein. Tunnen, kuinka sykkeeni kohoaa pelkästä adrenaliinista. Olen käynyt ensihoitajien tilannestressiä varten tehdyn valmennuksen. Jännittyneenä ja stressaantuneena en pysty antamaan parasta suoritustani hätätilapotilaan hoidossa. Saan sykkeeni hillittyä valmennuksesta saaduin opein ja lähden ajamaan keskittyneenä tehtävälle.

Kohteessa on hyvävointinen vauva äitinsä sylissä. Isohko koira hyppää syliin ja meinaan horjahtaa kumoon reppujeni kanssa. Äiti kertoo heti eteisessä, että on käynyt ensiapukurssit ja saanut vierasesineen pois vauvan suusta toimimalla ohjeiden mukaisesti. Hän on silminnähden helpottunut. Koirakin on kuulemma kiltti, hieman innokas vain. Vauvan suusta on tullut veristä limaa, mutta toteamme tutkimustemme perusteella, että esine on vain raapaissut limakalvoa. Vauva voi hyvin, ja mittaustulokset ovat normaalit.

Äitinä voin kuvitella tunteen ja tilanteen, jossa vauvan äiti oli hätäpuhelun soittaessaan. Mutta kun tulen ensihoitajana tilanteeseen – olen ammattilainen. En tunne tilanteessa tunteitani. Olen töissä, olen auttamassa muita.

Tehtävä ja tilanne olisi voinut olla pahempikin, ja silloin tilanne olisi pitänyt purkaa jälkikäteen. Henkisesti kuormittava työ ja omien tunteiden sivuuttaminen ei ole hyväksi omalle (työ)hyvinvoinnille. Uuvumme ennen kuin arvaammekaan, jos emme osaa käsitellä tunteitamme. Ensihoitajille järjestetään henkisesti kuormittavien tilanteiden purkutilaisuuksia (Defusing), jotka ovat täysin salassa pidettäviä tilaisuuksia. Siellä saa avata omia tuntemuksiaan turvallisessa ympäristössä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Mekin olemme vain ihmisiä, emme koneita.

Yhteistyöllä on tärkeä merkitys

Kello 13.30

Hengitysvaikeus A, kiireellisin tehtäväkoodi.

Hätäkeskus antaa lisäinfoa kohteesta. Potilaana on hoivakodissa asuva iäkäs ihminen, joka on reagoimaton ja pahoinvoiva. Lisäksi hoitajien ottamat mittaustulokset ovat huonoja.

Kohteeseen saavuttuamme hymyilevä lähihoitaja avaa oven. Tulee vastaanotettu olo. Menemme yhdessä potilashuoneeseen, jossa kaksi sairaanhoitajaa kertoo tilanteesta ja sen etenemisestä. Hoidamme potilasta tiiminä. Olen monesti hoivakodeissa käyneenä sanonutkin hoitajille, että he ovat ne, jotka potilaan tuntevat parhaiten. Me hoidamme potilasta mittaustulosten ja ensihoidon keinoin.

Potilaan tila on huono, kriittinen. Radialispulssia ei tunnu, ja potilas on kylmännihkeä. Silmät eivät pysy auki, potilas yökkii, hengitystaajuus on koholla. Hoitajien mukaan potilaalla on DNR-päätös (Do Not Resuscitate). Eli jos hän lopettaa hengittämisen, emme aloita elvytystä.

Mittaustulokset: verenpaine 64/44, syke 150 sinusrytmi, saturaatio 74, hengitystaajuus 30, kuume 39,0. Tajunnantaso GCS 8. Aloitamme happihoidon huonon saturaation hoitamiseksi, hengitysmekaniikka on kohtalaista. Avaamme suoniyhteyden, jolla saamme potilaalle nestettä. Sydänfilmistä emme löydä selittävää. Potilalla on kuumetta, ja toteamme vitaalien perusteella potilaan olevan septinen. Työdiagnoosimme ja hoitomme perustuu näihin. Teemme päätöksen kuljettaa potilaan päivystykseen.

Kello 15.00

Hälytysääni soi, uusi tehtävä. Kiireetön hoitolaitossiirto odottaa meitä.

Kuljettamamme potilas tarvitsee matkan aikana happea 2 l/min. Juttelemme niitä näitä, säästä ja kuinka potilas ei ole ollut hetkeen ulkona. Matka menee joutuisasti. Vastaanottavat hoitajat terveyskeskuksessa avustavat potilaan siirrossa. Annamme ensihoidon raportin: matkan aikana potilaan voinnissa ei havaittu muutosta ja hän on hengitellyt, saturaatio on pysynyt tavoitteessa.

Peilausta omaan elämään

Kello 17.00

Myrkytys, kiireellisyys C.

Saamme myrkytystehtävän julkiselle paikalle. Kiireellisyys on C, eli potilas puhuu ja liikkuu vielä normaalisti. Hätäkeskusviranomaisella on kuitenkin herännyt huoli siitä, että potilas on sen kuntoinen, että ambulanssin on saavutettava hänet 20 minuutin kuluessa. Tehtävä ei voi mennä kiireettömien tehtävien purkuun, mutta se ei vaadi myöskään hälytysajoa kohteeseen.

Luot ehkä jo mielikuvaa, millaista potilasta olimme menossa hoitamaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden aiheuttamat ongelmat koskettavat jokaista ikäluokkaa. Tänään kyseessä ei ollut ”peruskeikka” kaupungilla. En kokenut fyysisen väkivallan uhkaa, en keräillyt huumeruiskuja särmäjäteastiaan kadulta, ettei lapset niihin vahingossakaan koske. En saanut voimakasta puristusta verisestä kädestä käsivarteen, en joutunut riuhtomaan itseäni irti tilanteesta. En kuullut halveksuvia sanoja ulkonäöstä ja sukupuolestani. Kukaan ei uhannut minua fyysisesti tai sanallisesti. Tällä kertaa.

Kohtaamme nuorisoporukan. Yksi nuorista on ottanut kourallisen käsikauppalääkkeitä. Hän on ollut yhteydessä kavereihinsa ja pyytänyt apua. Kaverit, jotka saattavat potilastamme ambulanssia kohti, ovat myös nuoria. He näyttävät ulkoisesti täysi-ikäisiltä, mutta ikää kysyessäni olen todella väärässä. Kyseessä on lapsipotilas.

Selvitämme tarkasti, mitä ja milloin potilas on ottanut. Tarkastamme myös letaalin eli tappavan annoksen määrän tietokannasta. Olemme vaarallisen ja kuolettavan myrkytyksen välimaastossa. Ambulanssien vakiolääkkeisiin kuuluu huumausaineiden vasta-aineita pari ja lääkehiiltä. Potilas juo itkunsekaisena lääkehiilet, nieleminen onnistuu vielä tässä tajunnantasossa. Lääkehiili sitoo itseensä lääkkeessä olevan vaikuttavan aineen, ettei se pääse ihmisen verenkiertoon.

Kertomatta syytä, miksi kukaan ottaa yliannostuksen lääkkeitä, me kaikki voimme aavistaa sen kuuntelemalla ja havainnoimalla maailmaa. Mielenterveysongelmat ovat minulle ammattilaisena sairaus siinä missä muutkin, yliannostus kuvaa sairaskohtausta.

Lapsi tarvitsee jatkoseurantaa niin ensihoidolta kuin sairaalassa. Potilaamme ja hänen lähipiirinsä tarvitsee myös psykiatrista ja sosiaalipuolen apuja. Omaisten kohtaaminen ja heidän välisensä kommunikaatio jää tehtävän jälkeen mieleni päälle. Se, mitä toivon jokaisen meistä pohtivan on se, että meistä kukaan ei valitse täällä sairauksiaan. Vanhemmat voivat ja saavatkin olla loppu. Sen voi ja saa näyttää. Tilanteeseen on saatavilla apua. Keskusteluyhteys lapsen ja vanhemman välillä on jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Mietin omaa rooliani äitinä. Mitä, jos lapseni sairastuu ja haluaa vahingoittaa itseään. Miten käyttäydyn? Turhaudunko vai olenko siinä, kävi mitä kävi. Suutunko? Syyllistänkö?

Tehtävä päättyy, teemme lastensuojeluilmoituksen tehtävästä puhelimitse. Jo toinen huoli-ilmoitus tänään. Sosiaaliviranomainen otti asian hoitaakseen ja kyseli myös potilaamme ystävien ikää sekä sitä, kuinka he mahdollisesti voivat. Tietävätköhän potilaan kavereiden vanhemmat, mitä ja kuinka suuria asioita heidän lapsensa joutuvat kohtaamaan ja käsittelemään näinkin nuorella iällä, tässä kehitysvaiheessa? Siinä on taas omalle äitiydellekin pohdittavaa.

Kokonaiskuva hallussa

Kello 19.30

Poistan tulleet viestit, tyhjennän ambulanssin roskakorit, moppaan lattian. Auton ulkopesu jää perinteisesti yövuorolle. Katson kelloani ja mietin, että toivottavasti ei enää tule keikkaa. Haluan auttaa ihmisiä ja tehdä työtäni, mutta myös omat lapseni kaipaavat äitiään. Jos en pääse ajoissa hakemaan lapsiani päiväkodista, haku jää seuraavaan iltapäivään, kun mieheni pääsee yövuorosta.

Yövuorolaiset saapuvat asemalle. Hälytysääni alkaa soida. Yövuoro lähtee jatkamaan siitä, mihin me auton jätimme. Tavarat ovat paikoillaan, täydennettynä ja iskukunnossa. Aina ei ole aikaa tarkastaa välineistöä.

Ensihoito on oikeasti kaikkea maan ja taivaan välillä. Ympäristö ei aina ole turvallinen, ja teemmekin tiivistä yhteistyötä poliisin, pelastustoimen ja sosiaaliviranomaisten kanssa.

Osa ammattitaitoamme on hahmottaa kokonaisuus: mihin olemme menossa, millainen ympäristö on ja mikä on avuntarve. Perustehtävämme on hoitaa kriittisesti sairasta potilasta ensihoidon keinoin. Pitää huolta siitä, että jokainen, joka apua tarvitsee, sitä myös saa. Ensihoitaja ei ole koskaan niin jumalallinen, ettei antaisi potilaalle hänen tarvitsemaansa hoitoa. Potilaan käsitys tarvitsemastaan hoidosta voi kuitenkin olla hyvin erilainen kuin ammattilaisen tekemä arvio. Jos terveys ei ole uhattuna ja ammattilainen tekee päätöksen hoitoon hakeutumisen tarpeettomuudesta, korostuu meille epätavallisissa ympäristöissä viestinnällinen ammattitaito.

Turhautuneet, suuttuneet, aggressiiviset, uupuneet, huolestuneet, tyytyväiset ja iloiset ihmiset ovat potilaitamme. Kohtaamme todella paljon erilaisia tunteita päivän aikana. Havainnoimme tunteet, mutta ammattitaitoa on se, ettemme ota niitä mukaamme.

Arvostan valtavasti ammattitaitoani, joka motivoi minua tekemään työni päivästä päivään tunteella ja tarmolla. Aina voin oppia uutta ja kehittyä työssäni. Urakehitys hoitoalalla kuitenkin huolettaa. Fyysisesti vaativa työni on hyvin epätodennäköinen eläkevirka, joten moni meistä kouluttautuu ensihoitajatutkinnon päälle. Se ei silti ole syy sahata oksaa, jonka päällä nyt istumme. Haluan olla mukana ratkaisemassa hoitohenkilökunnan työhyvinvoinnin tulevaisuuden ydinkysymyksiä.

Seuraava työvuoroni on huomenna, ja se on 100 % varmuudella jälleen erilainen. Uudet potilaat, uudet tunteet, uusi kollega työparina.

Rakkaudesta lajiin,
Tiina